tiistai 4. huhtikuuta 2017

Elämäni ensimmäinen purjehdus

Minulla on elämässäni ollut aika iso onni päästä kokemaan monenmoista. Käytän nimenomaan sanaa onni, sillä usein sillä on ollut huomattavasti suurempi vaikutus tapahtumiin kuin aktiivisella omalla pyrkimykselläni. On monia elämyksiä, joita muistelen ja tulen muistelemaan niin kauan kuin aivotoimintani sallii minun niin tehdä. Viikonloppuna sain taas yhden erityisen elämysmuiston lisää aivosoluarkistooni.


Pääsimme mieheni kanssa purjehtimaan. Taustana tämän tilaisuuden erityisyydelle kirjattakoon muutama asia. Minä olen sisämaan kasvatti, tosin järven rannalla sentään oppinut veden kanssa läträämään. Meri oli pitkään aika vieras komponentti ja kokemuskenttä veneilystä ylipäätään rajoittui lähinnä Tukholmaan suuntaaviin laivoihin. Mieheni tutustutti minut mereen ja siellä liikkumiseen, moottoriveneilyn maailma onkin avautunut aika avarasti ja vaikuttaa vahvasti elämäämme muutenkin. Purjeveneet ja purjehdus ylipäätään ovat kuitenkin jääneet täysin tuntemattomaksi pelikentäksi meille molemmille, miehellä on yksi lapsuuden kokemus purjeiden kanssa vesillä etenemisestä mutta minulla ei sitäkään vähää. Että siltä pohjalta.

Nyt meille kuitenkin tarjoutui tilaisuus päästä mukaan pakasta vedetyn tuliterän Hanse 505 -mallisen purjeveneen neitsytpurjehdykselle. Miehen työn vuoksi emme pystyneet olemaan mukana ihan koko reissua, mutta liityimme Avalonin miehistöön lauantai-iltana Visin saarella, jonne se oli jo seilannut päivän aikana. Lauttamatka Splitistä Visille kestää reilut pari tuntia ja perillä olimme hieman ennen yhdeksää pimeyden jo laskeuduttua. Tunsimme entuudestaan yhden miehistön jäsenen, mutta illallisen aikana tarjoutui oiva tilaisuus tutustua muihinkin. Meitä kahta lukuunottamatta kaikki olivat kokeneita purjehtijoita, mukana oli mm. sekä suomalainen että kroatialainen purjehduksen opettaja, joista paikallisvahvistus toimi myös tämän reissun kapteenina. Kokonaisvahvuutemme oli seitsemän seilaajaa.

Majoituimme meille varattuun makuutilaan, yhteen veneen viidestä kahden hengen hytistä. Pussilakanan ankkuri- ja ruorikuviot saattelivat uneen pienen keinunnan myötä. Sieltä sitten herättiin aamulla valmiina elämäni ensimmäiseen purjehduspäivään. Olimme tehneet täysin selväksi, ettemme tiedä purjehtimisesta mitään. Mielessäni oli ennakkokäsitys hirmuisesta touhuamisesta köysien ja purjeiden kanssa, jatkuvaa reivausta ja mitä niitä muita erikoiselta kuulostavia termejä nyt onkaan. Suunnitelmani oli pyrkiä olemaan mahdollisimman vähän kenenkään tiellä ja aiheuttaa näin minimalistisesti haittaa olemassaoloni myötä. Siis köydet irti, fendarit ylös ja menoksi.

Tilanne muistutti tavallaan sitä, kun lähdin ensimmäisen kerran lentokoneella matkaan. Olin tuolloin jo reilu parikymppinen, mitään lentopelkoa minulla ei etukäteen ollut mutta muistan miettineeni miten mahtaisin koneessa reagoida. Iskisikö pelko tai paniikki nousukiidossa tai ilmassa kun mitenkään en voisi vaikuttaa moisen metalliputken pysymiseen siellä ja alas rysähtäminen tarkoittaisi likimain varmaa kuolemaa? Nytkin mietin, miten mahtaisin reagoida veneen lähtiessä kallistumaan, sillä näin tulisi kuulemma käymään. Se selvisi aika pian, sillä 25-30 solmun eli noin 13-15 m/s nopeudella ja puuskissa rivakamminkin reittiimme nähden sivulta puhaltava tuuli teki tehtävänsä. Kallistuskulma jyrkkeni nopeasti tuntuen vähintään 45 asteelta mutta todellisuudessa se kai oli siellä 20 asteen tienoilla maksimissaan. Pelkäsinkö silloin lentokoneessa? En. Enkä pelännyt nytkään. Aluksi piti tietysti vähän totutella menoon, kerrata mielessä ne fysiikan perusjutut vastavoimista sekä muistikuvani siitä, ettei uutisia purjeveneiden kaatumisesta ole silmiini juuri osunut. Sen jälkeen meno oli vain kivaa. Mahtavaa. Rock´n rollia. Viimeisen termin lainasin kanssamatkaajalta.


Vauhtimme oli siellä noin 10 solmun paikkeilla, välillä vähän enemmänkin. Vene kulki tasaisesti kuin kiskoilla vaikka ympärillä aallokko oli välillä aika kumpareikkoa. Sanottakoon, että noissa kuvissa se näyttää todellisuutta tasaisemmalta. Entä se köysirumba ja muu odottamani jatkuva tolskaaminen veneessä? Aika hiljaista oli sillä rintamalla. Yksi ohjasi venettä ja muut nauttivat menosta. Ja nyt tullaan isoon asiaan. Tämä minun tulevien purjehduskokemuksieni tason määrittelyssä vertailukohtana käytettävä ensikosketukseni lajiin oli ilmeisesti aika yläkantin settiä, sillä nuo purjehduksessa liki kaiken kokeneet konkarit ympärilläni vaikuttivat olevan melkoisen tohkeissaan. Meno oli kai aika harvinaista herkkua, olosuhteet olivat erinomaiset ja vene toimi ymmärtääkseni hyvin. Osittain juuri muun miehistön reagointi toi minulle turvallisuuden tunteen. Saatoin luottaa heidän osaamiseensa ja jos he näyttävät ylenmäärin tyytyväisiltä niin mitäs siinä sitten. Mekin pääsimme miehen kanssa kokeilemaan ruorin pyörittämistä, tai siis pehmein pienin liikkein ohjaamista. Sivusta tulevat isot aallot piti ottaa vastaan ja pitää kurssi niistä huolimatta haluttuna. 

Reittimme suuntautui Bračin saarelle Milnan satamaan lounastamaan. Matkaa kertyi siis noin 40 kilometriä josta suurin osa saatiin lasketella tuolla ihannemeiningillä. Loppulähestymisessä piti sitten vähän luovia vastatuuleen, mutta sekin näytti tapahtuvan varsin vähällä tohinalla. Avalonin varustukseen kuuluu jokin automaattinen systeemi, jolloin käännöksiä tehtäessä ei tarvitse erikseen köysillä kiristää ja löysätä vaan se puomi vain heilahtaa puolelta toiselle kääntäen purjeen kulmaa. Tai jotain sellaista. Tämä on nyt siis edelleen ihan maallikon sepitystä joka mitä todennäköisemmin saa asiaan perehtyneen voihkaisemaan epätoivoisesti tai kenties positiivisemmin ajateltuna hymähtämään vähemmän ymmärtävän esitykselle aiheesta. Todettakoon tässä kohtaa kuitenkin myös se, että osa näistä kokeneista tekijöistä sanoi kyllä nauttivansa hieman enemmän purjehtimisesta sellaisilla veneillä, joissa pitää välillä tehdäkin jotain. Siitäkin huolimatta ennakkokäsitykseni sellaisesta kokoaikaisesta hääräämisestä kannella oli eittämättä huomattavasti liioiteltu versio todellisuudesta. 

Milnan rauhaisaa rantanäkymää

Milnassa aurinko lämmitti ellei jopa kuumottanut ja pienessä ravintolassa nautittu tonnikalasalaatti kera lasillisen roseeta virkisti, maisematkaan eivät ympärillä olleet yhtään hassummat. Nämä saarien pienet satamakylät uinuvat vielä hieman odotellessaan varsinaisen sesongin alkamista.

Matka jatkui lounastaukoilun päätyttyä Šolta-saaren pohjoisreunaa seuraillen. Nyt mentiin myötätuulella, joka sekin alkoi rauhoittua aamupäiväisestä. Saimme siis kokea erityyppistä purjehtimista, vene ei kallistunut eikä tuuli juuri tuntunut sen ollessa lähellä etenemisvauhtiamme. Aurinkovoide kiersi kädestä käteen, kannella saattoi makoilla vaikka pienet tehotorkut ottaen. Keli tyyntyi niin paljon, että päädyimme muuttamaan hieman alkuperäistä reittisuunnitelmaa ja suuntasimme Šoltan länsikärjessä olevaan Maslinican pieneen satamaan. Tämä vuodenaika on todella mainio purjehtimiseen täällä Kroatian vesillä, tuulet ovat hyviä ja veneitä on vielä varsin vähän eli satamissa on tilaa. Täyden sesongin aikana paikat on usein varailtava etukäteen ainakin isommille veneille ja näin ollen tämmöiset muutokset suunniteltuun reittiin eivät olekaan ihan niin yksinkertaisia toteuttaa. 

Aluksemme on päässyt yöpuulle. Vai pitäisikö sanoa yököysiin?

Auringon laskiessa suoritimme viimeiset rantautumistoimet, puheissa kerrattiin upeaa päivää ja tyytyväisyys paistoi kaikkien kasvoilta. Myös minun ja mieheni. Kävimme kahdestaan pienellä kävelyllä kiertäen lahdenpoukaman toiselle puolelle, ihastelimme tuon pienen kylän ilmapiiriä ja sitä miten iloisia olimme tästä kokemuksesta. Illalliselle siirryimme ainoaan auki olevaan ravintolaan sen ainoiksi asiakkaiksi. Täälläkin vedetään vielä henkeä ennen varsinaisen sesongin alkua. Puhe sorisi ilmoisesti, naurettiin ja syötiin nälkämme pois. Ruokalista ei vielä ollut voimassa, tarjolla oli muutamaa annosvaihtoehtoa ja niitäkin osin vain muutama kappale. Minä ja kapteenimme nappasimme kaksi jäljellä olevaa katkarapupastaa, muiden lautasilta löytyi keittoa, kalaa tai kanaa. Jälkiruokana tarjoiltiin paikallista erikoisuutta, palat carob-kakkua. Carop eli johanneksenleipäpuu tuottaa siemeniä joista saadaan Suomessakin myytävää carob-jauhetta. Jos en olisi paremmin tiennyt, niin olisin sanonut syöväni jonkinmoista suklaakakkua. 

Pitkä sykähdyttävä päivä merellä, hyvä ruoka ja pari lasia punaviiniä tekivät tehtävänsä. Kymmenen jälkeen aloin kokea lähes mahdottomaksi pitää silmiäni auki, oli aika painua kannen alle. Melko pian seurasivat muut joukkomme jäsenet perässä. 


Herättyämme meitä tervehti paitsi yllä oleva näkymä, myös aurinko ja tyyni keli. Aamun kofeiinitankkaukseen sataman pieneen kahvilaan kerääntyi vähitellen koko jengimme kukin omaan tahtiinsa ja pienestä kaupasta täydennettiin hieman veneen varastoja ennen kapteenin lähtökäskyä. Tänään ei purjeille paljon olisi käyttöä, moottorista muodostuisi työntövoima ainakin aamupäivän aikana. Vaan mikäs siinä. Kauniissa kelissä mentiin, vauhtia kuitenkin noin 8 solmua ja ohi lipui kauniita saari- ja rannikkomaisemia suunnatessamme kohti Šibenikin kaupunkia mantereella. Se olisi minun ja mieheni päätepysäkki tämän reissun osalta, sillä miehen piti vielä ehtiä työmaalle loppupäiväksi. Tyyni keli mahdollisti paremmin myös delfiinibongauksen ja näimmekin yhden ryhmän noita aina niin ilostuttavia meren otuksia. 

Šibenikissä oli aika jättää hyvästit Avalonille ja sen varsinaiselle miehistölle meidän oltuamme rehellisyyden nimissä enemmänkin matkustajia. He jatkaisivat vielä tätä neitsytmatkaa seuraavaan päivään asti, sitten vene olisi valmiina kuljettamaan muitakin innokkaita purjehtijoita yhtenä Kroatian lukuisista vuokrattavista purjeveneistä. Jos olisin purjehduksen harrastaja Suomessa, kokoaisin tämän saamani kokemuksen perusteella ehdottomasti hyvän 6-8 hengen porukan ja tulisin tänne viikon purjehdusreissulle nauttimaan upeasta kirkkaasta merestä, sopivan tiheästä mutta todella helppokulkuisesta saaristosta ja sen hienoista kohteista satamineen ja rauhallisine lahtineen. Saattaisin pyytää mukaan myös yhden tai kaksi asiaan perehtymätöntäkin esitelläkseni tätä hienoa harrastusta. Hyvällä isolla veneellä jengi matkaa ja asuu mukavasti kustannuksen jäädessä kuitenkin varsin kohtuulliseksi yhtä jäsentä kohden. Halutessaan voi toki ottaa mukaan myös paikallisen kapteenin, joka tuntee paitsi vedet myös satamat ja niiden ihmiset. 

Jos puolestasi satut olemaan vailla mitään kokemusta koko purjehdustouhusta mutta olet onnekas ja saat kutsun liittyä mukaan osaavan miehistön matkaan, lähde empimättä. Jos ei muuta, niin aina voi huolehtia tiskaamisesta. Sekin on tärkeä rooli veneessä. Ja se voi olla osa yhtä elämäsi isoa elämystä.

***
Lisätietoja Avalonin tai sen kumppanialusten vuokraamisesta täällä Kroatiassa löytyy suomeksi osoitteesta www.qsail.fi.

Joskus isokin meri on tyyni.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti